Vehnänjyvän tie – Hiljaisen viikon keskiviikon ahtisaarna

”Me liitymme omassa kertomuksessamme, omassa ajassamme, omissa symboleissamme kirkon 2000 vuoden perintöön”, kirjoittaa toiminnanjohtajamme Mika K T Pajunen keskiviikon ahtisaarnassa. ”Me tasapainottelemme ja haemme omaa paikkaamme ja tapaamme elää kristittyinä ja todistaa rististä tilanteessa, jossa kristillinen kertomus ei enää automaattisesti avaudu kaikille.” ”Kutsun meitä pohtimaan avoimesti omaa paikkaamme osana tätä kertomusta. Kertomusta siitä kuinka Nasaretin Jeesuksen tie johtaa tuomiolle, ristille ja ylösnousemukseen.” ”Jumalan rakkaus ja ristin voima ulottuu paljon meidän omaa voimaamme ja valtaamme laajemmalle, sinnekin, missä me emme sitä näe.”

Tämän ahtisaarnan voit halutessasi kuunnella (18:03 min.) Mika K T Pajusen lukemana tästä linkistä: https://soundcloud.com/user-900820077/vehna-njyva-n-tie-1

Matt. 27: 11-32

Jeesus vietiin maaherran eteen. Tämä kysyi: ”Oletko sinä juutalaisten kuningas?” ”Sinä sen sanoit”, Jeesus vastasi. Ja kun ylipapit ja vanhimmat syyttivät häntä, hän ei vastannut mitään. Silloin Pilatus sanoi hänelle: ”Etkö kuule, kuinka raskaita todisteita he esittävät sinua vastaan?” Mutta Jeesus ei vastannut yhteenkään hänen kysymykseensä. Tämä ihmetytti maaherraa suuresti.
    Tapana oli, että maaherra aina juhlien aikana päästi vapaaksi yhden vangin, jonka väkijoukko sai valita. Vankien joukossa oli nyt Barabbas-niminen kuuluisa mies. Kun väkijoukko oli koolla, Pilatus kysyi: ”Kumman haluatte? Vapautanko Barabbaksen vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?” Hän näet tiesi, että Jeesus oli pelkästä kateudesta jätetty hänen käsiinsä.
    Kun Pilatus istui tuomarinistuimellaan, hän sai vaimoltaan sanan: ”Älä tee mitään sille pyhälle miehelle. Näin hänestä viime yönä pahaa unta.” Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät väkijoukon pyytämään Barabbakselle armahdusta ja Jeesukselle kuolemantuomiota. Maaherra kysyi nyt: ”Kumman näistä kahdesta haluatte? Kumman päästän vapaaksi?” Väki vastasi: ”Barabbaksen.” Pilatus kysyi: ”Mitä minä sitten teen Jeesukselle, jota sanotaan Kristukseksi?” Kaikki vastasivat: ”Ristiinnaulittakoon!” ”Mitä pahaa hän on tehnyt?” kysyi Pilatus. Mutta he vain huusivat entistä kovemmin: ”Ristiinnaulittakoon!”
    Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ”Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.” Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.
    Maaherran sotilaat veivät Jeesuksen sisälle palatsiin ja keräsivät koko sotaväenosaston hänen ympärilleen. He riisuivat Jeesuksen ja pukivat hänet punaiseen viittaan, väänsivät orjantappuroista kruunun hänen päähänsä ja panivat ruokokepin hänen oikeaan käteensä. He polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat hänelle pilkaten: ”Ole tervehditty, juutalaisten kuningas!” He sylkivät hänen päälleen, ottivat häneltä kepin ja löivät häntä sillä päähän. Aikansa pilkattuaan he riisuivat häneltä viitan, pukivat hänet hänen omiin vaatteisiinsa ja lähtivät viemään häntä ristiinnaulittavaksi.
    Matkalla he kohtasivat Simon-nimisen kyreneläisen miehen ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä.

Jeesuksen matka jatkuu nyt tutkinnasta tuomiolle. Tuomiovalta hänen tapauksessaan, jossa tavoitellaan kuolemantuomiota, on Rooman edustajalla, maaherra Pontius Pilatuksella. Uskonnollinen kiistakysymys pyhyyden paikasta ja poliittinen valta sekä kansan tahto kohtaavat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uskonnollisesta kiistasta liikkeelle lähteneellä kysymyksellä katsotaan olevan poliittisia seurauksia, jonka johdosta korkein uskonnollinen auktoriteetti hakee miehittäjän edustajalta kuolemantuomiota yleisen edun ja yleisten syiden vuoksi. 

Tilanne ei ole aivan vieras meillekään, tämän päivän kristityille. Usko ei ole sillä tavalla yksityisasia, etteikö sillä olisi julkisia ja jopa poliittisia seurauksia, vaikka jokaisen yksityisyyttä ja uskonnon vapautta tuleekin kunnioittaa. Toisin kuin Jeesuksen aikana me kuitenkin usein kavahdamme uskonnollisten symbolien julkista näyttämistä ja käyttämistä. Meidän mielessämme vaikuttaa pitkä perintö siitä, mihin uskonnollisesti motivoitu kiihko ja sen yhdistyminen julkiseen valtaan voi johtaa. Väkijoukkojen huuto ”ristiinnaulittakoon, ristiinnaulittakoon” toistuu yhä uudestaan eri aikojen kansanmurhissa. Matteuksen väkijoukolle sijoittamat sanat: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” kylmäävät kaikkia juutalaisvainojen jälkeen eläviä niiden pelottavan tulkintahistorian vuoksi.

***

Tämä kaikki on sitä taustaa, missä me vuoden 2020 kristityt elämme omaa hiljaista viikkoamme nopeasti muuttuvassa maailmassamme. Me liitymme omassa kertomuksessamme, omassa ajassamme, omissa symboleissamme kirkon 2000 vuoden perintöön, jonka rituaalien juuret johtavat juutalaisen perinnön kautta vielä kauemmas. Me tasapainottelemme ja haemme omaa paikkaamme ja tapaamme elää kristittyinä ja todistaa rististä tilanteessa, jossa kristillinen kertomus ei enää automaattisesti avaudu kaikille, eikä rytmitä yhteistä elämää samalla tavalla kuin vielä jokin aika aikaisemmin.

En tarkoita tällä niinkään toisten uskontojen ja kulttuurien vaikutusta, vaan aivan tavallisen suomalaisen elämänmenon muutosta vaikkapa juuri uskonnollisten juhlapyhien ja julkisen tilan suhteen. Uskontojen ihmiset kunnioittavat usein automaattisesti, itsestään selvästi toisten pyhää ääripoikkeuksia lukuun ottamatta. Kyse on pikemminkin pyhän paikasta, tilasta ja merkityksestä yleisessä elämänmenossamme; siitä miten sitä ilmaistaan ja miten sitä saa ilmaista. 

En myöskään haikaile mennyttä yhtenäiskulttuuria, jonka aika on auttamattomasti ohi – ja hyvä niin – tai toivo kristittyjen uhriutuvan entisten etuoikeuksien menettämisen vuoksi – siihenkään ei ole syytä – vaan kutsun meitä pohtimaan avoimesti omaa paikkaamme osana tätä kertomusta. Kertomusta siitä kuinka Nasaretin Jeesuksen tie johtaa tuomiolle, ristille ja ylösnousemukseen; kirkon syntyyn, kasvuun ja leviämiseen; kristinuskon muodostumiseen ehkä maailman suurimmaksi kulttuuriseksi ja uskonnolliseksi voimaksi ja leviämiseen joka puolelle tunnettua maailmaa; ja viimein omana aikanamme, oman lähialueemme ja kulttuuripiirimme murrokseen kohti jälkikristillistä aikaa, jossa kristinuskon painopiste on jo siirtynyt meidän näkökulmastamme kolmanteen maailmaan, globaaliin etelään, ja jonka myötä myös lähetyksen suunta kääntyy ja on jo kääntynyt meiltä meitä kohti ja meidän keskuuteemme.

***

Kaikki tämä on läsnä meidän hiljaisen viikon vietossamme – ja samalla Jumala on läsnä. Hänelle tämä ei ole ongelma, mutta niin pelkään, meille se on. Miten me osaamme suhtautua ja sopeutua uuteen tilanteeseen? Miten me osaamme rakentavalla tavalla surra kaikkea sitä rakasta, minkä olemme menettäneet tai menettämässä, ja kunnioittaa toinen toistemme surua? Ja ennen kaikkea miten me voimme uudistua omassa uskossamme ja todistuksessamme, ja seurata ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Herraamme, jonka valta ei viime kädessä ole tästä maailmasta, niin kuin olemme näissä Raamatun teksteissä kuulleet, ottaa ristimme ja jatkaa matkaa hiljaisen viikon syvenevästä surusta ylösnousemuksen iloon ja maailman muuttavaan sanomaan? 

***

Ajattelen että aivan erityisen hyvin tämä muuttunut tilanne tulee esiin vaikkapa uskonnollisissa kulkueissa, jotka hiljaisella viikolla normaalioloissa monissa kaupungeissa kulkevat. Julkiseen tilaan ilmestyvä ristintie käy vuoropuhelua kaupungin ja kaupunkilaisten kanssa tänään; niidenkin kanssa, jotka eivät kirkkoon löydä, eivät striimin välityksellä tai ehkä koskaan muutoinkaan. Ristintie kantaa mukanaan muistoa Jeesuksesta kantamassa ristiään kohti Golgataa ja kuolemaa. Tällaisena muistona se epäilemättä vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin saattoon osallistuvien ja sen näkevien ihmisten mielessä. Samalla ristisaatto julistaa kaikista niistä kristityistä kulkueista ja kulkijoista, jotka ovat kantaneet ristiä Jeesusta seuraten. Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24)

Samalla meidän on hyvä muistaa, että ristisaatto kantaa mukanaan myös muita merkityksiä. Sen jälkeen kun kristittynä oleminen ei enää merkinnyt kuoleman vaaraa, vaan uusi usko sai Rooman valtakunnassa virallisen aseman, saivat kristityt omat julkiset kulkueensa. Enää ne eivät johtaneet väkijoukkojen pilkatessa ja uskonveljien ja -sisarten kannustaessa kohti kärsimystä ja kuolemaa, vaan pikemminkin muistivat näitä tapahtumia ja julistivat ei vain Kristuksen voittoa kuolemasta, vaan myös uuden uskonnon tuloa julkiseen tilaan ja sen voittoa pakanajumalista.

Näiden kulkueiden taustalta kuultaa myös maallinen valta, valta, joka näyttäytyy jo Jeesuksen kulkueissa, niin ristintiellä kuin palmusunnuntaina, kun Jeesus ratsastaa vanhatestamentillisen esikuvan mukaan kuninkaallisella kulkupelillä aasilla pyhiinvaeltajien hurratessa. Vertailukohdaksi muodostuvat tällöin maallisten vallanpitäjien seremonialliset saapumiset kulkueina, joissa kannetaan heidän valtansa tunnuksia ja voitonsaaliita. 

Ja silti Jeesuksen paraati oli jo palmusunnuntaina toisenlainen ristintiestä puhumattakaan. Jo Jeesuksen aikana hevonen olisi ollut kuninkaalle aasia sopivampi ratsu. Pyhiinvaeltajien Daavidin pojaksi huutaman saatto vaikuttaa improvisoidulta ja spontaanilta ja vaihtuu muutaman päivän kuluessa raskaan ristin kantamiseen ja väkijoukkojen pilkkaan. 

***

Tätä taustaa vasten meidän on hyvä pohtia, mistä meidän omat kulkueemme todistavat. Todistavatko ne Jeesuksen raskaasta ristintiestä, kristittyjen voittoisasta kulkueesta, julkisen tilan omistamisesta ja haltuunotosta, kärsimyksestä vai kenties jostain ihan muusta? Uskon että jollakin tapaa kaikista näistä. 

Joillekin meistä risti on kuoleman symboli, jonka luonnollisin paikka on kuolinilmoituksessa tai hautakivessä. Silloin ristin ilmestyminen kulkueessa vaikkapa julkiseen tilaan epäilemättä pysäyttää, mutta millä tavalla sitä on vaikea etukäteen arvioida. 

Toisille risti on elämän symboli, joka kantaa mukanaan kaikkea sitä kristillistä aarteistoa, jota me kristittyjen yhteisissä kokoontumisissa ja omassa elämässämme pidämme esillä. Terve risti, ainut toivomme! Tähän me jo maanantaina liityimme.

Joillekin muille risti on vallan ja väkivallan symboli, jonka Rooman ensimmäinen kristinuskon omaksuva keisari Konstatinus otti käyttöönsä ennen ratkaisevaa taistelua valtakunnan herruudesta – tässä merkissä olet voittava – ja joka on siitä lähtien merkinnyt myös uudella tavalla väkivaltaa ja julkisen tilan kaventamista toisinuskovilta ja -ajattelevilta.

Ja taas joillekin aivan muille se on yksinkertaisesti täysin vieras symboli, joka todistaa toisesta uskosta ja kulttuurista, ja niin edelleen. Merkityksiä on loputtomasti. 

***

Me emme lopulta hallitse toistemme merkityksiä, emmekä toistemme elämiä, emme toistemme tilaa tai edes yhteistä elämää omassa tai kenenkään muunkaan kotipaikassa – ja hyvä niin. Se mitä me voimme tehdä on elää uskollisesti omaa elämäämme ja todistaa siitä, mitä Jumala meille antaa, rististäkin. Antaa Jumalan puhua niin meissä kuin muissa, missä ikinä hän haluaa. 

Näin me tämän päivän kristityt liitymme omalla paikallamme ristintien kertomukseen, Jumalan valtakuntaan ja kirkkoon, joka todistaa ja osoittaa Jumalan työstä maailmassa meidän kauttamme, meidän kanssamme ja ennen kaikkea meistä huolimatta. Jumalan rakkaus ja ristin voima ulottuu paljon meidän omaa voimaamme ja valtaamme laajemmalle, sinnekin, missä me emme sitä näe. Se vaikuttaa hapatteena taikinassa sekä valona ja suolana maailmassa ja tuottaa uutta elämää. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. (Joh. 12:24)

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Hiljaisen viikon keskiviikon ahtisaarna on saarnattu alunperin Aleksanterin kirkossa Tampereella 28.3.2018 ja sen on kirjoittanut Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen.