Mitä tapahtuu kun unelmat toteutuvat? Iskeekö mieleen ja sieluun haikeus kaiken katoavaisuudesta vai ilmestyykö kalenterin sivuille uusia seikkailuja, joita tavoitella ja toteuttaa?


Menomatkalla lentokoneen siivessä luki: ”Do not walk outside this area.” Siiven ympärillä ja alla vuorottelivat häikäisevän sininen taivas, pumpulinvalkoiset pilvet ja jossain kilometrien päässä alhaalla  vuorien keskellä  kimaltelevat hopeiset vedenpinnat.

Siipi tuntui olevan muistutus siitä, mihin oma mielemme meidät usein – ja niin turhaan – kahlitsee. Omiin turvallisiin ympyröihin.

Herkkyys ja tyyneys valtasivat mieleni.  Pian laskeuduttaisiin ja pyhiinvaeltajien seitsemän siunauksen matka voi alkaa.

 

Hitaus


Sunnuntaiaamun lempeässä lämmössä vastaantulevat rauhallisesti aamupalaansa nauttivat lampaat. Tässäkö ne tulomatkan pumpulipilvien veljet ja siskot maan päällä vaeltavat?

Kaukaa alhaalta kuuluu kirkonkellojen soitto – hyvää matkaa!

 

Hiljaisuus


Ulkona alkaa olla polttavan kuumaa. Vastaan tulevan kirkon vaatimaton ulkokuori pettää. Sisällä ihmettelen ihmisten rakentamaa henkeäsalpaavaa kauneutta. Seinäkivien viileys ja niihin säilötyt kiitokset, pyynnöt, surut, huokaukset saavat minut unohtamaan paahteen ja hiljentää sisimpäni.

Pyhyys koskettaa.

 

Huolettomuus

Kevyttä on luottavaisen matka. Näkyvät merkit ja suuntaviitat huomaa helposti.  Entäs kun sumu yllättää ja näet eteesi vain muutaman metrin? Luotat siihen että paras päällyste on se joka kertoo oikean reitin. Vastaantulijat ovat kuitenkin huomaavaisia: ”… reppuselkäiset sateessa – olette menossa väärään suuntaan!”  Ei, ei me pyöritämme päätämme.

Tarvitaan vielä toinenkin paikallistuntija, joka saa meidät uskomaan ja kääntymään takaisin. Harmittaa!

Kun pääsemme kohtaan josta oikea polunhaara löytyy, on merkki tienpenkereellä. Kaukana,  keskellä heinikkoa.  Huoletonta kulkuriamme ei naurata.  Tarkkaavaisempi hänestä kyllä tulee. Sumussakin.

 

 

 

Vapaus


Vuorenhuipulla otin kuvan tienviitasta joka kertoi välimatkoista Compostelaan, Roomaan ja minne lie ollutkaan maailman metropoleihin. Kotiin saavuttua huomasin, että kuva oli valottunut niin, ettei mistään viitan kirjoituksesta saanut selvää.

Mietiskellessäni ja muistellen mitä nuo kohteet mahtoivat olla, minut valtasi kummallinen levollisuus ja mielen vapaus.

Kun olen elämäni huipulla ja osaan pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan sisimpääni, minulle avautuvat monet suunnat ja mahdollisuudet, joiden nimiä en osaa sanoittaa. Ovatko ne ihmisiä, paikkoja, ammatteja? Joka tapauksessa omien valintojeni päämääriä, joita kohti olen vapaampi vaeltamaan.

 

Hengellisyys


Ole rohkea ja ota ensimmäinen askel. Näin lukee korussa jota kannoin monta vuotta ennen matkaan pääsyä.

Vaellussyksynä tapahtuu isoja asioita. Minut hyväksytään ammattikorkeakouluun ja aloitan seuraavan vuoden tammikuussa opinnot.  Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta on minulle muutakin kuin ”Johdatus dogmatiikkaan” (Juha Pihkala):

”Kristillinen usko on uskoa elämään. Aina ulkoiset olosuhteet eivät välttämättä muutu, mutta sisäinen muutos on valtava. Pyhä Henki tuo sydämeemme ilon, rauhan, kiitollisuuden ja rakkauden.”

Siltoja voi ylittää polttamattakin. Arvostan eilistä enemmän, mutta uskon huomiseen vahvemmin.  Silti: Tässä hetkessä on hyvä olla.

Hetken hengellisyyttä syvimmillään.

 

Jakaminen

Joku on kasvattanut peltoonsa maailmankartan.

Mantereiden ääriviivat näkyvät pitkälle polkumme varteen. Ohittaessamme ihailen ja ihmettelen tämän maallisen luojan työtä. Väistämättä mieleen nousee huokaus korkeuksiin: ”Anna meille viisautta jakaa saamaamme tasapuolisesti.  Viljele Sinä meihin koko maapallon kuva, jotta näkisimme pidemmälle kuin vain oman askeleemme päähän. ”

 

 

Yksinkertaisuus


Elämässä kohtaan usein tämän viikon mittaisen vaelluksen kaltaista turbulenssia. Avautuu uusi unelman ovi josta sisään rynnättyään alkaa nousujohteinen ja vaativa aika. Voimat ja innostus on ladattava eteenpäin pääsyyn, uuden oppimiseen, itsensä tutkiskeluun ja sopivien välietappien saavuttamiseen. Sitä mukaa kun jotain saavuttaa, alkaa seuraava tavoite kutkutella – voisiko tuokin olla mahdollista?

Jos kartta kohti saavutettavaa kohdetta on tarkka ja viisaasti omaan kapasiteettiin suhteutettuna laadittu, matka on antoisa. Pienet ja suuret vastamäet ylitetään sinnikkäällä jatkamisella. Seuraavan mutkan takana tuleva yllätys kohdataan entistä vahvemmin jaloin, niihin on kertynyt kokemuksen tomua ja aivoihin ohjausta hitaan vauhdin viisaudesta. Saavutuksien jälkeen on myös aikaa ihailla ja katsella rauhassa saavuttamaansa; taputella kiitollisena eteenpäin vieviä jalkoja ja kuulostella sisimmästä nousevaa tyytyväisyyttä olemassaolosta.

Kun käy kehonsa ja mielensä äärirajoilla vieraassa ympäristössä, välillä tieltä eksyen, välillä kauneudesta henki salpautuen, kohtaa jotain mikä on sanojen ulkopuolella.

Kokemus on samassa hetkessä hyvä, syvä ja pyhä. Elämää kohtaan syntyy luottamus ja kiitollisuus.

 

 

Tärkeintä ei sittenkään ole tulos tai päämäärän saavuttaminen, vaan se että on matkalla sisimpäänsä tai itsensä lähelle. Tyhjät viitat kertovat kenties siitä, että olen juuri siinä missä minun pitääkin olla.

Voin täyttää viitan paikat ja kilometrit omilla haaveilla ja lähteä saavuttamaan niitä. Tai sitten jäädä tähän iloitsemaan pysähdyksestä.

 

Kuvat ja teksti: Pirjo von Essen 

3 vastausta to “Vaelluksen viisaudesta”
  1. Liisa Pinomäki

    Kiitos niin syväluotaavista kokemuksien kerronnastasi.On helppo yhtyä tunnelmaan ja nauttia kuvista.Tällainen matka muuttaa sisäisen olemisen tilan ja antaa aivan uusia merkityksiä ja eväitä tähän hetkeen ja tulevaan❤

  2. Riitta Blomgren

    Hieno kirjoitus! Osaat ilmaista asiat todella kauniisti.

  3. Eva Joas

    Kiitos Pirjo, herkästä ja koskettavasta kirjoituksesta.
    Oli hyvä pysähtyä tekstin ja kuvien eteen.

    Eva

Vastaa

Tarkistamme kaikki blogitekstien kommentit ennen julkaisua. Joskus hyväksyminen voi kestää muutaman päivän.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.