”Tuo maailma kaksituhatta vuotta sitten voi tuntua meistä uskomattomalta ja oudolta, mutta ehkä se ei ole sitten kuitenkaan niin outo. Myös oma aikamme tai ainakin aikakautemme on käynyt suurta keskustelua Jumalasta ja siitä missä hänet voidaan kohdata”, kirjoittaa Mika K T Pajunen tiistain ahtisaarnassa. ”Jumalan ilmestymiselle aukeaa kuitenkin pääsiäisenä uusi paikka: tyhjä hauta, enkelin siipien välinen uusi tyhjyys. Tyhjyys, jonka todellinen merkitys ja suuruus avautuu opetuslapsillekin vasta vähitellen. Tyhjyys, jota ei voi selityksin täyttää, ei todistaa, ei tyhjentää. Tyhjyys, joka löytyy myös jokaisesta meistä, jos vain uskallamme pysähtyä ja sitä katsoa.”
Tämän ahtisaarnan voit halutessasi kuunnella (23:57 min.) Mikan K T Pajusen lukemana tästä linkistä: https://soundcloud.com/user-900820077/tyhjyys-ja-kirkkaus
Matt. 26: 57-27: 10
Vangitsijat veivät Jeesuksen ylipappi Kaifaksen luo, minne lainopettajat ja kansan vanhimmat olivat kokoontuneet. Pietari seurasi häntä jonkin matkan päässä ylipapin pihaan saakka. Siellä hän istuutui palvelusväen joukkoon nähdäkseen, kuinka kaikki päättyisi.
Ylipapit ja koko neuvosto etsivät Jeesusta vastaan väärää todistusta, jonka perusteella saisivat hänet surmatuksi. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, vaikka monta väärää todistajaa esiintyi. Viimein astui esiin kaksi miestä, jotka väittivät Jeesuksen sanoneen: ”Minä voin hajottaa Jumalan temppelin ja rakentaa sen uudelleen kolmessa päivässä.”
Silloin ylipappi nousi paikaltaan ja kysyi: ”Etkö lainkaan vastaa heidän syytöksiinsä?” Mutta Jeesus pysyi vaiti. Silloin ylipappi sanoi hänelle: ”Minä vannotan sinua elävän Jumalan nimessä: sano meille, oletko sinä Messias, Jumalan Poika.” ”Itsepä sen sanoit”, vastasi Jeesus. ”Ja minä sanon teille: vastedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä.” Silloin ylipappi repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Hän herjaa Jumalaa. Mitä me enää todistajia tarvitsemme! Kuulittehan, miten hän herjasi. Mitä mieltä olette?” He vastasivat: ”Hän on ansainnut kuoleman.”
He sylkivät nyt Jeesusta kasvoihin ja löivät häntä. Muutamat läimäyttivät häntä poskelle ja ilkkuivat: ”Profetoi, Messias, sano kuka sinua löi!”
Pietari istui ulkona pihalla. Hänen luokseen tuli palvelustyttö ja sanoi: ”Sinäkin olit tuon galilealaisen Jeesuksen seurassa.” Mutta hän kielsi sen kaikkien kuullen ja sanoi: ”En ymmärrä mistä puhut.” Hän siirtyi sieltä portille päin, mutta muuan toinen tyttö näki hänet ja sanoi paikalla oleville: ”Tämä mies oli nasaretilaisen Jeesuksen seurassa.” Taas hän kielsi sen valalla vannoen ja vakuutti: ”Minä en tunne sitä miestä.” Mutta hetken kuluttua hänen luokseen tuli muita, jotka siellä seisoskelivat, ja he sanoivat: ”Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi.” Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi: ”Minä en tunne sitä miestä.” Samassa kukko lauloi. Pietari muisti, mitä Jeesus oli sanonut: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.
Varhain aamulla kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat kokoontuivat ja sopivat keskenään Jeesuksen surmaamisesta. Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin Pilatukselle, maaherralle.
Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ”Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.” Mutta he vastasivat: ”Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.” Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi.
Ylipapit ottivat rahat ja sanoivat: ”Nämä ovat verirahoja, näitä ei ole lupa panna temppelirahastoon.” Neuvoteltuaan he päättivät ostaa niillä savenvalajan pellon muukalaisten hautapaikaksi. Vielä tänäkin päivänä sitä peltoa kutsutaan Veripelloksi. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian sana:
– He ottivat ne kolmekymmentä hopearahaa,
hinnan, jonka arvoiseksi he tämän miehen
israelilaisten puolesta olivat arvioineet.
Ja he ostivat niillä savenvalajan pellon,
niin kuin Herra oli minua käskenyt.
Jeesus on vihdoin tuomiolla. Tänne saakka hänen ihmeellinen työnsä kantoi. Tutkinnan suorittavat ylipapit ja suuri neuvosto. Jeesuksen syytökseksi esitetään, että hän on sanonut voivansa hajottaa Jumalan temppelin ja rakentaa sen uudelleen kolmessa päivässä. Väitös ei ole täysin tuulesta temmattu. Näin hän on sanonutkin, mutta hieman eri muodossa. ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä”, kuuluu Jeesuksen saarna Johanneksen evankeliumissa. (Joh. 2:19)
Meidän kannattaa pysähtyä miettimään tuota syytöstä ja huomata, mistä siinä on kyse. Kyse ei ole niinkään kapinaan yllyttämisestä vaan uskon perusteista.
Temppeli on Jumalan läsnäolon paikka. Jumala ei elä käsin tehdyissä rakennuksissa, mutta täällä, kaikkein pyhimmässä, alun perin liitonarkin kannella, kerubien siipien välissä on hänen valtaistuimensa ihmisten keskuudessa, jossa hän ilmestyi kansalle, jos ilmestyi. Jumalasta ei saa tehdä käsin kuvaa. Todellinen Jumala ei ole kuva tai veistos tai paikka. Jumala on jotakin aivan muuta. Siksi hänen ilmestymisensä paikka on tyhjyys, jonka Herran kirkkaus täyttää, jos on täyttääkseen, ja ihminen ei voi sitä määrätä eikä taata.
***
Jeesus ei puolustaudu syytöksiin vaan päinvastoin pidättäytyy niistä ja tekee vähillä vastauksillaan tilanteesta vielä vaikeamman. Ylipapin kysymys ”Minä vannotan sinua elävän Jumalan nimessä: sano meille, oletko sinä Messias, Jumalan Poika”, saa arvoisensa vastauksen: ”Itsepä sen sanoit” [–] ”Ja minä sanon teille: vastedes te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä.” Kenellekään ei jää epäselväksi, että Jeesus puhuu jumalallisella auktoriteetilla.
Merkkinä tästä jumalanpilkasta ylipappi repäisee vaatteensa. Jeesuksesta ja hänen puheistaan sanoudutaan kiivaasti irti. Kyse on todellakin Jumalasta ja hänen ilmestymisensä paikasta, hänen kultillisesta läsnäolostaan valitun kansan keskuudessa, jota Jeesuksen puheet uhkaavat. Uskonto ja politiikka sekoittuvat toisiinsa, mutta pääsyy Jeesuksen surmaamiseen on uskonnollinen: hän herjaa Jumalaa. Hän sanoo Jumalasta asioita, joita Jumalasta ei voida sanoa, hän vieläpä korottaa itsensä Jumalan rinnalle.
***
Tuo maailma kaksituhatta vuotta sitten voi tuntua meistä uskomattomalta ja oudolta, mutta ehkä se ei ole sitten kuitenkaan niin outo. Myös oma aikamme tai ainakin aikakautemme on käynyt suurta keskustelua Jumalasta ja siitä missä hänet voidaan kohdata.
Meidän keskustelumme alkoi oikeastaan modernien luonnontieteiden vaikutuksesta, kun käsityksemme todellisuudesta muuttui. Tätä muutosta on kuvattu joskus lumouksen särkymiseksi (disenchantment). Sen mukaan Jumalaa tai yliluonnollista ei enää tarvita, koska ihminen voi inhimillisen järkensä avulla selittää maailman kaikki ilmiöt. Näin luonnontiede ikään kuin poistaa Jumalan, jota tarvittiin eräänlaisena selittämättömien ilmiöiden paikkaajana, ’aukkojen Jumalana’, kun kaikelle löytyy luonnollinen selitys.
***
Tässä tilanteessa moni kristitty on kokenut olevansa Jumalan vuoksi tuomiolla. Syytteenä on ollut uskon mielettömyys: koska Jumalaa ei ole olemassa, ei häntä mihinkään tarvita. Jumalan olemassaolo on tiivistynyt ihmisen psykologiseksi tarpeeksi täyttää taivaallisen vanhemman aukko kunkin elämässä. Keskustelua on käyty siitä, onko Jumalaan uskominen järkevää vai regressiivistä, lapsellista, taantumuksellista tai peräti haitallista. Varhaisin kristittyjen vastaus tähän, kysymyksen itsensä kieltämisen jälkeen, on ollut käydä tätä keskustelua järjellisin perustein julkisella areenalla ja selittää, että tieteen, filosofian ja teologian avulla ei voida sen enempää osoittaa Jumalan olemassaoloa kuin olemattomuuttakaan.
Ehkä juuri tämä on se keskustelu, jonka johdosta monessa julkisessa paikassa kielletään uskonnon ja politiikan puhuminen, koska sen katsotaan vain johtavan ratkaisemattomiin ja loppumattomiin kiistoihin, joista kukaan ei lopulta hyödy mitään. Harvat tämä keskustelu enää vakuuttaakaan mistään, mitä he eivät jo aiemmin olisi uskoneet. Keskustelijat tuntevat toisensa ja toistensa perusteet pääpiirteissään jo entuudestaan. Usko syntyy harvemmin järkiperustein, vaikka turhia uskon esteitä tämä keskustelu toki voi poistaa ja johtaa dialogin kautta toisin uskovan ja ajattelevan aitoon kohtaamiseen.
***
Oman aikakautemme seuraava vaihe syntyi osittain siitä pettymyksestä, jonka kehitysuskoon liittynyt keskustelu Jumalan olemassaolosta synnytti yhdessä 1900-luvun kauhistuttavien tapahtumien kanssa, joiden johdosta monet menettivät uskonsa niin inhimilliseen kehitykseen kuin hyvän Jumalan toimintaan maailmassa. Etenkin maailmansotien jälkeen keskiöön nousi kysymys Jumalan poissaolosta. Se oli monien kokemus. Jos vaikka Jumala olikin luonut maailman, oli hän hylännyt sen omaan hulluuteensa ja jättänyt oman onnensa nojaan. Ihmisen eksistentiaalinen ahdistus oli todellinen lähtökohta, jota ei mikään usko, uskonto tai jumala voinut selittää pois. Osa teologeista julisti tässä kohden jopa jumalan kuolemaa.
Valtaosalle Jumalan poissaolo asettui kuitenkin suhteessa uskoon, jossa Jeesus nähtiin ensi sijaisesti ihmisen traagisen osan kantajana ja Jumalan vastauksena maailman kärsimykseen. Juuri tämä Jeesus-usko, kärsivä, inhimillinen, Jumala, joka asettuu meidän rinnallamme, on varmaankin meille hiljaisella viikolla 2020 omiin koteihimme eristäytyneille kristityille kaikkein tutuin, koska se meidän omassa perinteessämme liittyy niin vahvasti luterilaiseen ristinteologiaan, jossa Jumalan uskotaan olevan erityisellä tavalla siellä, missä häntä ei nähdä, suurimmassa kärsimyksessä, kuolemassa, pahuuden ja pimeyden keskellä. Tämä on niin hiljaisen viikon, ristintien kuin keskitysleirien tai ruumiin ja mielen kahlitsevien sairauksien teologiaa.
Se ei juuri jätä tilaa jumalanpalvelukselle tai vaikkapa kauneudelle, vaan suuntaa katseen horisontaalisesti kärsivän Kristuksen kohtaamiseen lähimmäisessä ja Jumalan valtakunnan toteutumiseen pienissä, arkisissa ihmisten välisissä kohtaamisissa. Jumalan olemassaolo on sille liian teoreettinen keskustelunaihe kaiken inhimillisen kärsimyksen ja tragedian äärellä, ja Jumalan poissaolon ja yleisen onttouden kokemus aivan yhtä todellinen niin rukouksessa kuin lähimmäisen palvelemisessakin. Jumalan poissaolon teologiassa uskoon sisään rakennettu maallistuminen saavuttaa huippunsa ja usko kääntyy siihen mikä voidaan nähdä, tunnistaa ja mitata. Muu jää Jumalan haltuun.
***
Tietyllä tavalla tämä on hyvin perusteltua hiljaisen viikon ja pitkän perjantain uskoa. Kertomuksissa joita nyt seuraamme ei juuri tapahdu ihmeitä, vaan hyvin todellinen tragedia, joka tapahtuu koko ajan ympäri maailmaa jossakin päin, kun viaton tuomitaan yhteisen edun vuoksi. Jos joku tämän perusteella saa voimaa omaan kärsimykseensä ja toivon paremmasta niin hyvä niin. Jos joku tämän perusteella vieläpä uskoo Jeesukseen Messiaana, Jumalan Poikana, niin hyvä niin.
Haluan kuitenkin ajatella ja uskoa, että vaikka tämä olisi yhdestä, inhimillisen tietämisen ja kokemuksen näkökulmasta viimeinen sana, niin tässä ei ole kaikki. Pääsiäisen kertomus ei pääty ristiinnaulitsemiseen, kuolemaan ja pimeyteen. Siinä ei ole loppu vaan itse asiassa alku. Todellinen pääsiäinen alkaa ylösnousemuksesta, Jumalan selittämättömän läsnäolon kokemuksesta, jota ei voida ulkoisin mittarein mitata, ei kahlita, ei vangita.
***
Jeesuksen toiminnassa Jumalan läsnäolon paikka muuttuu. Jumala on Jeesuksessa läsnä. Ensimmäisenä tämän tunnusti Pietari, joka vastasi Jeesuksen kysymykseen siitä kenä ihmiset häntä pitivät: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” (Matt. 16:16). Tässä yhteydessä Jeesuksen vastaus Pietarille tuntuu jopa hieman irvokkaalta, vaikka pitääkin sisällään tärkeän lupauksen: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt 16:17b-18) Nyt samaisen kysymyksen esittää ylipappi, jolle Jeesus itse vahvistaa jumallallisen olemuksensa Pietarin samalla kieltäessä hänet kolmasti ylipapin pihalla, seinän toisella puolella.
Jumala on läsnä nyt meidän keskellämme niin kuin tuolloin ylipapin kuulustelussa. Ylipappi ja suuri neuvosto eivät sitä tunnista, eivätkä tunnusta, vaan päättävät pistää lopun mokomalle, vaaralliselle hullutukselle.
Pietari, joka on sen tunnistanut ja tunnustanut, kamppailee uskonsa kanssa ja saa erehdyksistään ja vieläpä kieltämisestään huolimatta siihen palata ja siinä vahvistua. Häntä kannattelee kallio, joka on häntä itseään voimakkaampi.
Myös Juudas tunnistaa jumalallisen toteutumisen Jeesuksessa ja katuu. Hän ei saa enää tehtyä tekemättömäksi, vaan epätoivo valtaa hänet ja hän paiskaa petoksensa voiton Jumalan läsnäolon paikkaan ja syöksyy pimeyteen.
***
Nämä kolme tapaa suhtautua Jumalaan eivät lopulta ole vieraita. Tarkemmin katsoen meillä on edessämme ensinnäkin Jumalan kieltäminen ja kylmän viileiden järkevien päätösten tekeminen sen pohjalta; toiseksi epätoivo joka syntyy Jumalan tunnistamisesta mutta hänen menettämisestään; sekä kolmanneksi Jumalan läsnäolon muuttama todellinen elämä kaikkine kärsimyksineen, epäonnistumisineen ja vieläpä kieltämisineen. Näistä viimeinen, todellinen jumalanpelko, ajaa katumukseen, Jumalan luo palaamiseen ja uuteen alkuun.
***
Jeesuksen kuolinhetkellä tapahtuu kuitenkin jotain käänteentekevää. Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Tuntuu siltä, että Jumala ei ole läsnä missään. Jumala kuolee. Ja evankelista jatkaa: ”Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.” Tie kaikkein pyhimpään, Jumalan ilmestymisen ja hänen läsnäolonsa paikkaan on nyt avoin. Kaikkein pyhimmästä näkyy väliverhon takana ammottava tyhjyys. Jumala ei kuitenkaan enää ilmesty sinne niin, että hänet voitaisiin kokea. Päinvastoin tuntuu siltä, että Jumala on hylännyt temppelinsä, ja muutama vuosikymmen tämän jälkeen temppeli hävitetään lopullisesti, niin kuin Jeesus oli ennustanut. Se mitä ylipapit ja suuri neuvosto olivat eniten pelänneet, lopulta tapahtuu. Jeesuksen kuolema ei voinut sitä estää. Sen aika on nyt ohi.
Jumalan ilmestymiselle aukeaa kuitenkin pääsiäisenä uusi paikka: tyhjä hauta, enkelin siipien välinen uusi tyhjyys. Tyhjyys, jonka todellinen merkitys ja suuruus avautuu opetuslapsillekin vasta vähitellen. Tyhjyys, jota ei voi selityksin täyttää, ei todistaa, ei tyhjentää. Tyhjyys, joka löytyy myös jokaisesta meistä, jos vain uskallamme pysähtyä ja sitä katsoa.
***
Tämän jälkeen opetuslapset, ensin naiset sitten myös miehet, ensimmäiset kristityt kohtaavat ylösnousseen Jeesuksen. He käyvät vielä temppelissä, tosin vain rukoilemassa ja sanan kuulossa – uhripalveluksiin he eivät enää Jeesuksen kertakaikkisen uhrin jälkeen ota osaa. Uhri on vaihtunut, Kristus on läsnä heidän keskuudessaan, hänet tunnetaan leivänmurtamisesta, hän antaa uuden ilon ja tehtävän. Hän vuodattaa Henkensä kaiken kansan päälle.
Jumala on läsnä uudella tavalla, kaikkialla maailmassa, siellä – ja täällä – missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, missä julistetaan ja opetetaan, kastetaan ja murretaan leipää, parannetaan, tehdään parannusta ja annetaan syntejä anteeksi – köyhien, murtuneiden ihmisten keskuudessa, heidän – ja meidän tyhjyydessämme.
Pelko ja pimeys väistyy – tyhjyys ei katoa, vaan täyttyy hänen läsnolonsa kirkkaudella.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Hiljaisen viikon tiistain ahtisaarna on saarnattu alunperin Aleksanterin kirkossa Tampereella 27.3.2018 ja sen on kirjoittanut Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika K T Pajunen.
Vastaa
Tarkistamme kaikki blogitekstien kommentit ennen julkaisua. Joskus hyväksyminen voi kestää muutaman päivän.