Toisten kädet kantavat meitä

Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja Mika KT Pajunen piti tämän saarnan Äijä-messussa 27.10.2019 Riihimäellä 20. sunnuntaina helluntaista. Saarnan inhimillinen sanoma on kuitenkin ajaton.

Rakkaat kristityt,

Katso hetki käsiäsi. — 

Kädet ovat kulkeneet mukana koko elämäsi. Niihin on tallettunut jotakin siitä, mitä kannat mukanasi. Käsien uurteet todistavat vuosista, arvet kivuista ja vaikeuksista. Jollakulla voi olla sormus tai sen muisto, tatuointi tai vaikka kello. Nämäkin todistavat eletystä elämästä, sitoumuksista, kaikesta siitä mitä me tähän hetkeen kannamme mukanamme halusimmepa me sitä tai emme. 

Tässä hetkessä me kuitenkin olemme, yhdessä, Jumalan kasvojen edessä. 

Joku on kantanut ja kannatellut meidät tähän hetkeen. 

Me olemme tässä yhdessä.

Hän on veljeni

Tänä vuonna on kulunut 50 vuotta The Holliesin He Ain’t Heavy, He’s My Brother -laulun julkaisusta. Ehkä tämä on joillekin meistä tuttu. Laulu alkaa suomeksi suurin piirtein näin:

Tie on pitkä

ja mutkainen

Ja minne se johtaa

kuka tietää sen.

Mutta olen voimakas

voimakas häntä kantaakseni

Ei hän raskas ole,

hän on veljeni.

Laulun tarina on paljon The Holliesin levytystä vanhempi. Se kertoo tarinan kahdesta lapsesta, joista toinen kantaa toista. Lapsen taakkaa hämmästelevä kysyjä saa laulussa toistuvan vastauksen: Ei hän raskas ole, hän on veljeni. 

Tarinan kanta on itse asiassa kristillinen, mutta kokemus universaali, kaikkia koskettava. Me emme ole elämässämme yksin, toisten kädet kantavat ja kannattelevat meitä. Tänään kutsun sinua miettimään, ketkä ovat sinua kantaneet vuosien varrella.

Missä kantajat?

Meidän kirkossamme lasten kasteessa luetaan lähes poikkeuksetta niin sanottu lasten evankeliumi. Siinä kerrotaan, kuinka Jeesuksen luo tuotiin lapsia, että hän siunaisi heitä. Opetuslapset estelivät, mutta Jeesus närkästyi siitä, otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. Jeesus sanoi: Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. (vrt. Mark 10:13-16)

Aika monet meistä on jo aivan pienenä kannettu kasteelle. Omat voimat eivät tuolloin riittäneet, ei oma ymmärrys. Vanhemmat ja kummit toimivat silloin meidän puolestamme, kantoivat Jumalan luo, vastasivat kysymyksiin, tunnustivat kristillisen uskon puolestamme. Me saimme ottaa vastaan Jumalan lupaukset lapsen tavoin, lahjana, ilman omaa kykyä, taitoa tai vaatimusta. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.

Tänään olemme hieman uudessa tilanteessa. Kasteiden määrät ovat laskussa, sekä puhtaina numeroina että suhteellisesti. Ikäluokat pienenevät, mutta viimeisen tiedon mukaan tämän lisäksi erityisesti äidit eivät enää samoissa määrin halua kantaa lapsiaan kasteelle. Kaste ei ole enää itsestäänselvyys edes kirkon jäsenille. Miten usko välittyy, kun ei ole enää kantajia?

Jottain tarttis tehrä.

Synnit anteeksi

Päivän evankeliumissa ystävät kantavat halvaantuneen Jeesuksen luo. Nämä neljä miestä eivät hätkähdä taloa ympäröivästä väenpaljoudesta vaan tarttuvat sairaan vuoteeseen, kantavat sen katolle, purkavat katon siltä kohtaa, mistä arvelevat Jeesuksen löytyvän, ja laskevat sairaan mattovuoteessaan katon läpi Jeesuksen luo. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Ihmekertomus alkaa tästä. Se alkaa neljän, nimettömäksi jäävän miehen uskosta, miesten, jotka kantavat ystävänsä Jeesuksen luo. Ei hän raskas ole, hän on veljeni. Toisten kädet kantavat halvaantuneen Jeesuksen luo; toisten usko liikuttaa Jeesuksen julistamaan halvaantuneen synnit anteeksi.

Tämän jälkeen nämä neljä nimettömäksi jäävää miestä katoavat kuvasta ja kertomuksesta. He eivät kuulu enää Jeesuksen ja lainopettajien väliseen keskusteluun. Jeesus pitää itse huolta itsestään. 

Eivätkä he kuulu enää edes sairaan parantumiseen. Sen Jeesus tekee osoittaakseen, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi. Syntien anteeksiantaminen on parantumista suurempi ihme; niin kuin lainopettajat tietävät, se kuuluu yksin Jumalalle. 

Eikä heitä liioin tarvita enää ystävänsä kantamiseen, hänet Jeesus on parantanut ja nostanut jalkeille. Hän seisoo nyt itse Jumalan ja ihmisten edessä ja vastaa omasta elämästään, uudesta elämästä Kristuksessa. Miesten työ tuli tehtyä siinä vaiheessa, kun halvaantunut pääsi Jeesuksen luo. Parantunut kantaa itse oman vuoteensa.

Epätäydellisten sanansaattajien teot

Ehkä meidän tämän ajan kristittyjen tehtävänä on miettiä sitä, mikä tungos on nyt kierrettävä ja mitä kattoja purettava, että halvaantunut pääsee Jeesuksen luo.

Tässä kohtaa matka jatkuu kertomuksen loppuun, jossa Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.” Tässä näkyy läpi evankeliumien toistuva piirre, jossa Jeesuksen ihmeteot, erityisesti parantamiset johtavat siihen, että sen todistajat ylistävät Jumalaa. 

Tämä ylistystä tarkoittava sana (δοξάζω) liittyy kiitoksen ja kunnian antamiseen kuten myös kirkastumiseen, kirkkauteen ja kunniaan. Kyse on samasta Jumalan kunniasta, jota enkelit ja paimenet ylistävät ensimmäisenä jouluna, ja jonka roomalainen sadanpäällikkö antoi Jumalalle, kun pimeys peitti maan Jeesuksen kuolemassa: Tämä mies oli todella viaton.

Jumalan ylistys, hänen kunniansa kirkkaus, loistaa läpi kaiken inhimillisen tuskan, kivun ja kuoleman, kun hän saa sitä koskettaa. There’s a crack in everything, That’s how the light get’s in tai Kaikessa on särö, niin valo pääsee sisään, niin kuin toinen The Holliesin aikalainen Leonard Cohen lauloi. Meillä on aarre saviastoissa. Jos ihmiset eivät usko enkelien tuomaa viestiä, ehkä meidän maallisten, epätäydellisten sanansaattajien teot puhuvat lopulta paremmin.

Sisään tulviva valo

Meidän epätäydelliseen todistukseemme, jonka Jumala ottaa vastaan ja muuttaa läsnäolollaan kuuluu myös tämä jumalanpalvelus. Cohen kehottaa omassa laulussaan unohtamaan täydellisen uhrin ja omistamaan särön ja siitä sisään tulvivan valon. 

Tässä messussa me tunnustamme ja omistamme särömme. Sen me teimme jo synnintunnustuksessa, sillä eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat, ja tämä jatkuu läpi koko palveluksen katumuksena, ylistyksenä ja mielenmuutoksena. 

Tässä messussa me kannamme huolemme ja kiitoksemme Jumalan eteen yhteisessä esirukouksessa. Siinä huutaa maailman särö, jonka me kannamme Jumalalle: Herra, armahda! Herra, siunaa! Herra, paranna! Sinun yksin on kirkkaus ja kunnia!

Tässä messussa me kannamme Jumalan eteen omat lahjamme, leivän ja viinin, maan ja ihmisten työn hedelmän, oman itsemme ja annamme ne Jumalalle. Me pyydämme Jumalaa ottamaan vastaan omansa ja pyhittämään sen läsnäolollaan, kunniansa kirkkaudella.

Tässä messussa toisten kädet kantavat meitä.   

Ei hän raskas ole, hän on veljeni.
Ei hän raskas ole, hän on sisareni.

Jumalan lasten luottamuksella me uskomme toinen toisemme Jumalan haltuun, ja tuomme Jumalan eteen ne, joista kannamme erityistä huolta
niin lähellä kuin kaukana kuin perillä,
sillä Jeesuksessa Kristuksessa me olemme yhtä perhettä.