Onko spiritualiteetti luonteeltaan yksityistä vai yhteisöllistä?

Vierailin pari viikkoa sitten Puolassa. Syynä oli Spiritual Directors in Europe – yhdistyksen vuotuinen kokous, joka pidettiin tällä kertaan Kielcessä, Karczowkan luostarissa. Tämänkertainen kokous oli taas monella tapaa mielenkiintoinen tapaaminen, jota rikastuttivat kiinnostava ohjelma sekä itse ryhmä.

Meitä osallistujia oli 9 maasta ja 4 kirkkokunnasta. Tämän ryhmän keskinäinen tuki, ystävyys ja keskinäinen yhteys on minulle aina uusi ihme. Omat stereotypiat ja ennakkoluulot ovat saaneet karista uusien ystävyyssuhteiden myötä. Ikä-, kieli- ja kirkkokuntaeroista huolimatta puhumme kuitenkin englannin lisäksi samaa kieltä ja olemme valmiita kuuntelemaan toisiamme ja toistemme tarinoita. Hengellistä yhteyttä parhaimmillaan!

Olen pohdiskellut viime vuosina yksilön oman rukouksen ja yhteisen, yhteisön rukouksen suhdetta. Onko spiritualiteetti yksilöllistä vai yhteisöllistä? Olen ajatellut, että molemmat liittyvät erottamattomasti yhteen sillä tavoin, että ei ole toista ilman toista ja molemmat rikastuttavat toisiaan. Yksityinen rukouselämä voimaantuu yhteisestä messusta ja rukouksesta ja yhteisön rukous edellyttää myös yksilön omaa rukousta, johon se voi liittyä ja jota se voi rikastuttaa.

Puolassa sain kokea, että yhdessä rukoileminen ja meditoiminen oli helpompaa kuin yksin. Ryhmä, joka rukoilee ja meditoi yhdessä, vahvistaa yksittäisen osallistujan omaa rukousta. Vaikka yhteisiä meditaatiokokemuksia ei purettu eikä jaettu, voimaannuin tästä yhteisestä rukouskilvoituksesta hyvin paljon.

Sama ilmiö koskee myös hiljaisuuden retriittejä. Vaikka kokemuksia ei sielläkään jaeta, on helppo ja hyvä olla hiljaa, kun naapuritkin ovat huoneissaan hiljentymässä. Jäin miettimään onko usko, rukous ja hengellinen elämä sittenkin syvimmältään yhteisöllistä?

Ja samalla edelleenkin ihmettelen mihin yhteinen rukous voi kiinnittyä, jos rukous ei nouse myös yksilön omasta sisimmästä.

Onko sinulla tästä omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia?

Sirkka-Liisa Raunio