On olemassa hetkiä ja tiloja, joissa saattaa tulla tunne siitä että on paikassa, josta ei kaipaa yhtään mihinkään. Koin tuon tunteen Valamossa kävellessäni metsän keskellä Matkamiehen ristille, järven rantaan.

Varjossa polku ristille näytti harmaalta ja ikävältä, melkein vastenmieliseltä. Auringon noustua metsän takaa tie leimahti kullankeltaiseksi.

Kultatietä taivaltaessa tuntui kuin sydämessä asuva yksinkertainen, eheyttävä hiljaisuus olisi laskeutunut maan päälle. Pysähdyin pienen värikkään kellokukan viereen. Siinä se polun vieressä, kaiken kuolleen luonnon keskellä  sinnitteli tumman violettina, kauniina. 

Siinä me olimme, minä iso, tuo pieni, jakamassa yhteistä elämää. Paikassa josta meistä kumpikaan ei kaivannut yhtään mihinkään.

Teksti ja kuva: Per Lindblad

Vastaa

Tarkistamme kaikki blogitekstien kommentit ennen julkaisua. Joskus hyväksyminen voi kestää muutaman päivän.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.