Lepo! – Saarna Birgitan vaelluksen iltamessussa Lempäälässä 1.9.2018

Kuva Liina Pajunen

Matt. 11: 25-30

Rakkaat kristityt, hyvät pyhiinvaeltajat,

Päivän päättyessä me kaipaamme lepoa. Sitä ilman eivät vaelluksen uuvuttamat jäsenet palaudu. Kirkko on vaeltajalle levon paikka, niin kuin on toki myös vuode tai yöpaikka, mistä sen sitten vaelluksella ikinä löytää. Ehkä vaellus opettaa senkin, että todellinen lepo ei riipu vain ulkoisista olosuhteista, vaan siitä mistä sisin, koko ihminen kaikkine tarpeineen saa rauhan ja virvoittuu. Kaikki nämä piirteet sisältyvät Jeesuksen lupaukseen: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Luuk. 12:28)

Jumalan antama lepo on erilaista, minkä maailma antaa. Uusi testamentti tuntee monta levosta puhuvaa kohtaa, mutta vain yksi niistä käsittelee tämän maailman lupaamaa lepoa. Se tulee Luukkaan evankeliumista ja varoittaa meitä. Siinä puhutaan rikkaan ihmisen itsekkäästä levosta. Hän myy omaisuutensa ja päättää käyttää sen vain omaksi hyväkseen ja toteaa mielessään: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!’
Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut — kenelle se joutuu?’
”Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.”, opettaa Jeesus. (Luuk. 12:19-21)

Meille tämä on varoituksen sana. Jeesuksen lupaama lepo ei ole omahyväistä nautintoa ja itseensä käpertymistä vaan jotakin muuta. Mitä siis?

Matteuksen ja Markuksen evankeliumit antavat tähän hyvin samanlaisen vastauksen. Niissä molemmissa lepo esiintyy kahdesti: kerran matkalla ja toisen kerran Getsemanessa.

Meidän evankeliumimme tulee Matteukselta ja siinä Jeesuksen lupaus tulee kesken työntäyteistä osuutta, jossa Jeesus ja opetuslapset kulkevat julistamassa Jumalan valtakuntaa ja todistamassa siitä sanoin ja teoin. Siinä Jeesuksen lupaus koskee lapsenmielisiä — ei tämän maailman viisaita ja oppineita — vaan niitä, jotka ovat kohdanneet Jeesuksen ja lähteneet luottavaisin mielin seuraamaan häntä.

Lupauksen taustalla on myös Jeesuksen pettymys siitä, kuinka monet Galilean kaupungit eivät olleet tehneet parannusta Jeesuksen lukuisista ihmeteoista huolimatta. Jeesus oli tuskastunut siihen vastaanottoon, jonka hän ja Johannes Kastaja olivat saaneet: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!”” (Matt. 11:18-19) Jeesuksen tuoma viisaus on siis jotakin muuta kuin maailman viisaus. Jeesuksen viisaus tunnetaan ei vaan puheista vaan teoista.

Tämä viisaus kutsuu seuraamaan ja siihen kuuluu lepo, lepo, joka ei ole paikalleen jäämistä ja pysyvän lepopaikan rakentamista, vaan vaeltamista levon lähteen, Jeesuksen seurassa: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 12:29-30)

Markuksen evankeliumissa vastaava kohta kuuluu siihen jaksoon, joka meillä hiljaisuuden liikkeessä tunnetaan retriitin asetussanoina ja jossa Jeesus sanoo:
”Hän sanoi heille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä. Niin he lähtivät veneellä mennäkseen autiolle seudulle yksinäisyyteen. Mutta heidän lähtönsä huomattiin, ja monet tunsivat heidät. Ihmisiä tuli juoksujalkaa kaikista kaupungeista, ja väkijoukko ehti maitse perille ennen heitä.” (Mark. 6:31-33)

Jeesuksen lupaama lepo tulee kiireiden keskelle. Jeesus ei sano, tehkää ensin kaikki valmiiksi ja levätkää sitten, vaan hän kutsuu seuraajansa kaikkien kiireiden keskeltä lepoon, omaan läsnäoloonsa, lepäämään ja virkistymään.

Lepoon kuuluu myös rajojen asettaminen. Aina ei tarvitse olla käytettävissä. Jumalakin lepäsi luomisen seitsemäntenä päivänä. Saatat myös muistaa sen Fingerpori-sarjakuvan, jossa pastori kertoo: ”Minä en pidä vapaapäiviä.” ”Saatanakaan ei pidä.” Seurakuntalaisen viisas vastaus kuuluu: ”Sinulla on epäilyttäviä roolimalleja.” (https://www.ess.fi/sarjakuvat/fingerpori/art2465881)

Sitä vastoin levon hiljaisuudessa Jumala muuttaa meitä Jeesuksen kaltaisiksi: Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. (Matt. 12:29)
Lepo on siis tarpeen, vaikka siihen ei sovi jäädä pysyvästi. Lepo virvoittaa, voimistaa ja kutsuu uusin voimin seuraamaan Jeesusta. Sekä Matteus että Markus kertovat, kuinka Jeesus päättää öisen rukouksensa Getsemanessa opetuslasten herättämiseen: ”Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. Nouskaa, nyt me lähdemme! Minun kavaltajani on jo lähellä.” (Matt. 26: 45b-46)

Lepo johtaa toimintaan; kontemplaatio aktioon. Ilman lepoa me emme jaksa toimia, kun taas toiminta ilman lepoa johtaa päämäärättömään harhailuun. Tie tekee vaeltajan, mutta määränpää pyhiinvaeltajan. Lepo tarkastaa suunnan, nostaa ja ohjaa uudelleen tielle.

”Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:38-39) Ei saa jäädä tuleen lepäämään, kun on aika seurata!

Jos edellä mainitut evankeliumikohdat puhuvat levosta, täydentävät Uuden testamentin kirjeet tässä kristityn vaellusta. Niissä samainen lepo ja sen tuoma virkistyminen liitetään kristittyjen keskinäiseen jakamiseen, rohkaistumiseen, vahvistumiseen, rakkauteen ja iloon. Tästäkin on uskossa lepäämisessä ja keskinäisessä jakamisessa kyse. Ei ole väärin kokoontua lepäämään yhdessä toisten kanssa tänne kirkkoon, vahvistua täällä yhteisestä uskosta ja Ylösnousseen kohtaamisesta sanassa ja sakramenteissa ja tulla lähetyksi uudelleen matkalle. Kiitos Jeesus siitä!

Toinen teema jonka loput Uuden testamentin kirjoitukset nostavat levosta esiin liittyy siihen, että Jumala ei tee itselleen pysyvää leposijaa tänne meidän keskellemme. Meidän kutsumme on vaeltaa ja seurata häntä. Me olemme vasta matkalla. Heprealaiskirjeen sanoin: Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi [seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä] ja sen vuoksi jäisi taipaleelle. (Hepr. 4: 9-10)

Tälle matkalle meillä on lupaus levosta ja virkistymisestä, joka on totta jo nyt kaikkien vaivojen, vaikeuksien ja vaarojen keskellä. Se on erityisen totta niissä Uuden testamentin kirjoituksissa, jotka todistavat Pyhän Hengen antamasta levosta ja virkistymisestä vainojenkin keskellä (1. Piet. 4:14; Ilm. 6:11). Niissä ”kysytään pyhiltä kestävyyttä”, jota seuraa iankaikkinen lepo, josta he ovat jo nyt Hengessä osallisia. Johanneksen Ilmestyksen mukaan: ”Autuaita ne, jotka tästä lähtien kuolevat Herran omina. He ovat autuaita, sanoo Henki. He saavat levätä vaivoistaan, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä.”” (Ilm. 14:13 – vrt. Matt. 11:19)

Virkistykää, levätkää ja vahvistukaa siis rakkaat pyhiinvaeltajat, ja lähtekää sitten taas matkalle! ”Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.” (1. Tess. 5:24)

(Mika K T Pajunen)