Lennä, uneksi, on jouluyö

Vanha kunnon kuu: yllätti, kurkisti pilvien raosta. Valollaan riisui unen silmistä, mokoma.

Lasten nukkumaan mentyä vaimon kanssa kahdestaan. Vähän siivousta, ruokien laittoa. Lasten rauhoittelua. Ja lopuksi pihatiellä yllätysvieraitten perävaloille vilkuttelua, kahvijälkien korjuuta, vielä hetki yhdessä. Kuin salaa, sinappiset kinkkuvoileivät kädessä, istutaan keittiöjakkaroilla. Tulee ihan syyllinen olo, meille rosvoille, varastamme aikaa toisillemme.

Ja vasta muutama tunti sitten kynttilöiden sammuttua kömmittiin vällyn alle. Lapset tuhisevat yläkerrassa. Kuulen vanhan talon narinat. Kuunvalo peitolla. Mitä näet, vanha veikko, hopeanaamainen ystäväni?

Näetkö muitakin valvojia? Miehiä, naisia, lapsia. Ovatko iloisia, levollisia, vai ovatko levottomia, pelokkaita, surevia?

Näetkö tuon unettoman, tuon pöydän ääressä valvovan, jonka rauhan karkottaa pohjaton kaipaus. Kädet teemukia puristaen. Elämä muuttui vuoden aikana. Rakas, läheinen, on poissa. Onko tämä ensimmäinen joulu, jona häntä kaivataan? Hänen elinvoimaansa, hymyään, kosketustaan, hänen seuraansa. Miten voi iloita, jos sydän itkee?

Tai näetkö tuon toisen, levottoman. Hänet, joka sai tiedon syksyllä siitä sairaudesta. Että nyt on tilanne vakava. Sekö se karisti unen silmistä, tieto siitä, että tämä joulu on viimeinen. Sekö se ahdistaa, pitää unen katkolla.

Hymyiletkö tuolle nuorelle parille, joka lepää kaulakkain kapealla sängyllään. Täynnä rakkautta ja luottamusta huomiseen, riittävinä toisilleen. Ikään kuin mikään ei voisi koskaan heitä satuttaa. Hengittävät toistensa hengitystä.

Entä kuka on tuo yksi, parvekkeella polttelija. Hän, jonka elämä on jatkunut samanlaisena jo monta vuotta. Työttömyyttä, juomista, toivottomuutta, yksin elämistä, elämän tarkoituksettomuutta. Kun elämä on kuin pahaa unta, siitä haluaisi nukkua pois. Mutta kun ei edes uni armahda.

Voi kulta kuu, kun sekoitat pienen pään, varjot ja lakanat. Jouluna näkyvä ja näkymätön kietoutuvat yhteen. Sana tulee lihaksi, liha hengeksi. Orastavat toiveet muuttuvat todeksi.

Kirkkaus laskeutui taivaasta keskelle heinien härkien kaukaloa. Jumala syntyi vauvaksi, pieneksi ihmiseksi. Jeesuslasta ajatellessani mieleen tulee Katri Valan runo Itämaan viisaat:

Miksi valo häikäisee silmämme nyt,
miksi avaruus humisee outoa laulua?
Lapsi on syntynyt, ihmisen poika!
Totisesti on suuri ja vaarallinen armo,
että petojen hallitsemaan maailmaan
on syntynyt lapsi
puhdas kuin tähti.

Jeesuslapsessa, ja jokaisessa tähän maailmaan syntyvässä lapsessa, on jotakin, jossa toivo elää. Toivo paremmasta maailmasta, pieni pala taivasta ihmisten keskellä. Unelma, joka muuttuu lihaksi.

Ja minä itse, rakkauden pohjattomassa kaipuussani, kumartuneena lapsemme puoleen. Kuuntelen hengitystä, tunnustelen posken lämpöä, varmistan että elää. Kun tiedän, miten hennon langan varassa elämä on. Uskossani toivoen, että en menettäisi sitä mitä rakastan. Ja samalla tietäen, että sehän se on meidän jokaisen kohtalo.

Nuku hyvin rakkaani, lennä unesi siivin. Hyvä Jumala siunatkoon taipaleesi. Toteutukoon kaikki unelmasi tänä yönä, Jeesuslapsen syntymäyönä.

Teksti: Per Lindblad

Teksti julkaistaan myös Hiljaisuuden ystävät 4/2021 -lehdessä.