Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Rakkaat kristityt,
Jeesus on aika erikoinen työmarkkinamies. Haluaisitko että hän edustaisi sinua palkkaneuvotteluissa? Aika harva haluaisi. ”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa”, mutta siitä isännästä on niin EK kuin SAK kaukana. Tämän isännän kanssa ei neuvotella. Jumalan valtakunnan työ on jotakin aivan muuta.
Jumalan valtakunnan työhön lähdetään kutsusta. Sitä kutsua ei voi vaatia, vain odottaa ja siihen vastata. Jumala kutsuu kaikkia, näin uskomme. Palkka yllättää työhön ryhtyvän.
Aika paljon kertoo se, kehen tässä kertomuksessa samaistut. Kuulutko mielessäsi niihin, jotka ovat ahkeroineet pellolla jo aamuvarhaisesta, vai kaipaatko arasti yhdennellätoista hetkellä tulleiden joukkoon? Tästä riippuu pitkälti se, miten Jeesuksen kertomuksen kuulet.
Syntejänsä katuvalle köyhälle kerjäläiselle Jeesuksen kertomus Taivasten valtakunnasta on oikea evankeliumi, hyvä sanoma; itsestään varmalle ja omasta mielestään erinomaiselle kitkerä yllätys: omat ansioni ja raatamiseni hyvän asian puolesta eivät tuottaneetkaan mitään etua toisten työläisten yli. Kaikki saavat saman palkan. Isännällä on siihen oikeus, oikeus olla hyvä ja armollinen. Kiukuttelenko minä sitä vastaan?
Kun katsomme evankeliumia laajemmin, huomaamme, että se on todellakin osoitettu juuri opetuslapsille. Päivän evankeliumimme edellä Jeesus opettaa rikkaalle nuorukaiselle, että ollakseen täydellinen tämän tulee luopua kaikesta mitä hänellä on, antaa rahat köyhille ja seurata Jeesusta. Nuorukainen lähtee pois surullisena, ”sillä hänellä oli paljon omaisuutta.” Opetuslapset sen sijaan jäävät ja Pietari kysyy, entä sitten me, mitä me saamme, kun olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua?
Jeesus vastaa:
”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” (Matt. 19:28-30)
”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” ja ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Päivän evankeliumimme on molemmilta puolin Jeesuksen kaksinkertaisella varoituksella kehystetty. Ja tämä varoitus on tarkoitettu meille opetuslapsille ja heidän seuraajilleen: älkää luulko itsestänne liikoja, älkää olko omahyväisiä, älkää korottako itseänne sisarienne ja veljienne yläpuolelle. Jumalan valtakuntaa ja hänen suurta armoaan ei ansaita, se saadaan lahjaksi.
Tämän totuuden sisäistäminen ei kuitenkaan ole helppoa, ei meille, eikä ensimmäisille opetuslapsille. Teema jatkuu evankeliumissa pian tämän jälkeenkin, kun Jaakobin ja Johanneksen äiti tulee pyytämään pojilleen erikoisasemaa Jumalan valtakunnassa, josta sitten muut opetuslapset suuttuvat. Jeesus tuo kuitenkin keskusteluun Jumalan valtakunnan todellisen perspektiivin ja muistuttaa heitä omasta tehtävästään:
»Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.» (Matt. 20:25-28)
Jumalan valtakunnassa työ ei johda omaan ansioon vaan palveluun, lähimmäisen parhaaseen. Palkan saakin toinen. Yhden kuolema tuo elämän kaikille.
Miksi me sitten raadamme ja koetamme omilla voimillamme tavoitella niin paljon itsellemme? – Vastaus tähän yllättää monen työtä arvostan suomalaisen, jolla on virheellinen käsitys luterilaisesta työn etiikasta. Luterilainen etiikka ei ohjaa raatamaan vaan asettumaan lähimmäisen asemaan ja palvelemaan häntä ja hänen parastaan; raadanta sitä vastoin syntyy synnistä. Tämän me opimme jo syntiinlankeemuksesta.
Luomisessa ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1.Moos. 1:15) Syntiinlankeemuksessa taas Jumala kirosi maan ihmisen takia ja antoi tämän tehtäväksi synnytyksen vaivat ja otsa hiessä raadannan. Jumalan ihmiselle antama alkuperäinen hyvä työ, viljely ja varjelu, muuttui ”kovaksi työksi”, jolla ihmisen tuli hankkia orjantappuroita ja ohdakkeita kasvavasta maasta elantonsa koko elämänsä ajan. (3.Moos.3:17-18)
Me emme siis lopulta raada parantaaksemme itseämme tai tullaksemme paremmiksi tai valituiksi, vaan koska synti ajaa meitä tähän. Synti ajaa meitä haluamaan ja vaatimaan yhä enemmän, yhä enemmän itseltämme, enemmän lähimmäiseltämme, enemmän luomakunnalta.
Synti ei anna meidän tyytyä omaan osaamme ja siihen, mikä on hyvää ja kohtuullista, vaan vaatii aina enemmän ja synnyttää pohjattoman nälän, jota emme pysty itse tyydyttämään. Tästä meillä on kokemusta niin yksilöllisesti kuin yhteisöllisesti, rakenteellisella tasolla. Vai mitä ajattelet siitä viime aikaisesta voiton tavoittelusta, jota yhteisesti teemme lähimmäisten kustannuksella ja josta on niin viljely kuin varjelukin melko kaukana?
Synti pyrkii voittamaan itselleen koko maailman ja vieläpä Jumalan ja käyttää raadantaa tässä työkalunaan. Jumalan hyvä työ, viljely ja varjelu, muuttuu kovaksi työksi, raadannaksi, jolla me vaivaiset syntiset kuvittelemme jotakin olevamme ja saavuttavamme, vieläpä Jumalalta hänen hyväksyntänsä ja palkan hänen valtakunnassaan.
Tämän harhakuvitelman Jeesus hävittää kertomuksellaan työmiehistä pellolla. Kaikki saavat saman palkan ja monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi. Mitä meillä on sellaista, että voisimme omalla työllämme jotakin Jumalalta ansaita? Mitä me voisimme hänelle tuoda ja uhrata, mitä hänellä ei jo olisi? Raadanta ei ole tie Jumalan yhteyteen, meidän kaikkia töitämme ja toimiamme, vieläpä koko olemistamme edeltävä armo on.
Lopulta kaikki perustuu vain hänen sanoinkuvailemattomaan ja ylitsevuotavaan hyvyyteensä, hänen, joka antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille, hänen, jonka lahjat kuuluvat kaikille, hänen, joka antoi Pojassaan henkensä koko maailman puolesta ja jonka tuoman lunastuksen täyttä tulemista koko luomakunta hartaasti odottaa. (vrt. Room. 8:19)
Meillä on tänään tämän messun jälkeen tarkoitus puhua ehtoollisesta, sen merkityksestä kristityn elämässä ja messussa palvelemisesta. Kristillisen jumalanpalveluksen varhainen kreikankielinen nimi on liturgia, joka usein käännetään ’kansan työksi’ ja sitä se tavallaan onkin. Siinä me Jumalan kansa tulemme yhdessä kiittämään ja ylistämään Jumalaa, uhraamaan kiitostamme ja rukoustamme, juhlimaan ylösnousseen Herramme läsnäoloa keskuudessamme ja kohtaamaan hänet sanassa ja sakramenteissa.
Liturgia-sanan varhainen antiikin kreikkalainen merkitys on kuitenkin lähempänä ’yhteiseksi hyväksi tehtävää työtä’ kuin ’kansan yhdessä tekemää työtä’. Ajattelen että jollakin tavalla tämä tulee vielä lähemmäksi Jeesuksen vertausta isännästä ja työmiehistä. Työ Jumalan valtakunnassa on työtä yhteiseksi hyväksi. Kyseessä ei ole vain meidän ihmisten välinen yhteistyö omassa keskuudessamme tässä jumalanpalveluksessa vaan ennen kaikkea Jumalan työ meidän keskuudessamme meidän kaikkien ja koko maailman yhteiseksi hyväksi, josta me tässä messussa tulemme osallisiksi.
Kyse on palvelusta, johon me tuomme parhaamme siksi keitä me olemme osana Jumalan kansaa, ei siksi mitä me siitä saamme. Meidän identiteettimme kristittyinä on palvella Herraa iloiten, lähimmäistä rakkaudella ja luomakuntaa hellyydellä. Tähän Jumala meitä messussa kutsuu ja tähän hän meidät messussa varustaa ja lähettää.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Aamen.
Matt. 20: 1-16
Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. ’Menkää tekin viinitarhaan’, hän sanoi heille, ’minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.’ Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: ’Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?’ ’Kukaan ei ole palkannut meitä’, he vastasivat. Hän sanoi miehille: ’Menkää tekin minun viinitarhaani.’
Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: ’Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.’ Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.’ Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: ’Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?’
Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.”
Vastaa
Tarkistamme kaikki blogitekstien kommentit ennen julkaisua. Joskus hyväksyminen voi kestää muutaman päivän.